Kun yhtäkkiä aloin uskoa Jumalaan, minulle tuli tarve ottaa jotenkin selvää tästä asiasta. Miettiä että mitä minulle oikeastaan on tapahtunut. Minun on jotenkin kauhean vaikea sovittaa omaa henkilökohtaista kokemustani siihen käsitykseen, mikä ihmisillä yleensä tuntuu olevan elämästä johon Jumala liittyy jotenkin olennaisena ja keskeisenä asiana. Mietin miksi en voi vain hiljaa mielessäni uskoa Jumalaan ja jatkaa muuten elämääni niin kuin ennenkin. Mutta jotenkin se vain ei onnistu. Kun ennen en uskonut Jumalaan ja nyt uskon, niin muutos on suuri ja minulla on tarve puhua asiasta. Itse asiassa minä haluaisin puhua siitä koko ajan ja kaikkien kanssa, mutta yritän olla puhumatta koska epäilen, että ihmiset pitäisivät mina hulluna. Ehkä hyvästä syystä.

Olen nyt muutaman kuukauden ajan käynyt melkein joka pyhä kirkossa. Myös ehtoollisella. En ymmärrä miksi. Minä vain haluan käydä siellä. Mutta monet kristinuskon perusideat jättävät minut kuitenkin vähän kylmäksi. Tai ulkopuoliseksi. Niin kuin esimerkiksi ihmisen syntisyydestä vouhkaaminen. Että pitäisi tunnustaa synnit ja saada anteeksi. En kuitenkaan koe itseäni erityisen syntiseksi. Koen itseni kyllä ristiriitaiseksi ja ahdistuneeksi, tietyllä tavalla arvottomaksikin, mutta en pahaksi ja syntiseksi, enkä ymmärrä miksi Jeesuksen piti kuolla ihmisten syntien puolesta.

Nyt luen Paavo Kettusen tutkimusta Suomalainen rippi ja huomaan hänen puhuvan samasta asiasta. Että kristinuskon perinteinen julistus saattaa jättää monet modernit ihmiset ulkopuolisiksi, koska synti ei ihmisten elämässä enää ilmene niin selkeinä, irrallisina pahoina tekoina ( tai ajatuksina) kuin ennen. Ihmiset enemmänkin elävät kaikenlaisten ristiriitaisuuksien ja ahdistusten verkostoissa, joilla kyllä saattaa olla salattu yhteytensä syntiin, mutta se on syvemmällä. Pelkkä synnin ja anteeksiantamuksen toitottaminen ei näitä ihmisiä välttämättä kosketa.