Kun yhtäkkiä aloin uskoa Jumalaan, minulle tuli tarve ottaa jotenkin
selvää tästä asiasta. Miettiä että mitä minulle oikeastaan on
tapahtunut. Minun on jotenkin kauhean vaikea sovittaa omaa
henkilökohtaista kokemustani siihen käsitykseen, mikä ihmisillä yleensä
tuntuu olevan elämästä johon Jumala liittyy jotenkin olennaisena ja
keskeisenä asiana. Mietin miksi en voi vain hiljaa mielessäni uskoa
Jumalaan ja jatkaa muuten elämääni niin kuin ennenkin. Mutta jotenkin
se vain ei onnistu. Kun ennen en uskonut Jumalaan ja nyt uskon, niin
muutos on suuri ja minulla on tarve puhua asiasta. Itse asiassa minä
haluaisin puhua siitä koko ajan ja kaikkien kanssa, mutta yritän olla
puhumatta koska epäilen, että ihmiset pitäisivät mina hulluna. Ehkä
hyvästä syystä.
Olen nyt muutaman kuukauden ajan käynyt melkein joka pyhä kirkossa.
Myös ehtoollisella. En ymmärrä miksi. Minä vain haluan käydä siellä.
Mutta monet kristinuskon perusideat jättävät minut kuitenkin vähän
kylmäksi. Tai ulkopuoliseksi. Niin kuin esimerkiksi ihmisen
syntisyydestä vouhkaaminen. Että pitäisi tunnustaa synnit ja saada
anteeksi. En kuitenkaan koe itseäni erityisen syntiseksi. Koen itseni
kyllä ristiriitaiseksi ja ahdistuneeksi, tietyllä tavalla
arvottomaksikin, mutta en pahaksi ja syntiseksi, enkä ymmärrä miksi
Jeesuksen piti kuolla ihmisten syntien puolesta.
Nyt luen
Paavo Kettusen tutkimusta Suomalainen rippi ja huomaan hänen puhuvan
samasta asiasta. Että kristinuskon perinteinen julistus saattaa jättää
monet modernit ihmiset ulkopuolisiksi, koska synti ei ihmisten elämässä
enää ilmene niin selkeinä, irrallisina pahoina tekoina ( tai
ajatuksina) kuin ennen. Ihmiset enemmänkin elävät kaikenlaisten
ristiriitaisuuksien ja ahdistusten verkostoissa, joilla kyllä saattaa
olla salattu yhteytensä syntiin, mutta se on syvemmällä. Pelkkä synnin
ja anteeksiantamuksen toitottaminen ei näitä ihmisiä välttämättä
kosketa.
tiistai, 26. syyskuu 2006
Kommentit