Olen lukenut Wilfrid Stinissenin kirjaa Syvemmälle rukoukseen. Stinissen asuu Ruotsissa, hän on filosofian tohtori ja katolinen pappi. Pidän näistä katolisten ajattelijoiden kirjoista joita Kirjapaja on julkaissut, ne tulkitsevat kristinuskoa jotenkin sellaisella tavalla, että minun on mahdollista ottaa se vastaan. Lukiessani olen samalla käynyt sisäistä vuoropuhelua oman luterilaisen perimäni kanssa, ja minulle on vähitellen hahmottunut, että minua ärsyttää pietismi, joka herätysliikkeiden kautta on pesiytynyt luterilaiseen kirkkoon. En pidä herätyskristillisyydestä, en siitä, että painotetaan henkilökohtaisen uskonratkaisun tekemistä ja ajatellaan elämän jakautuvan jyrkästi kahtia, aikaan ennen uskoontuloa ja aikaan uskontulon jälkeen. Näissä katolisten kirjoissa ei kysytä milloin olet ottanut Jeesuksen elämääsi, vaan pohditaan miten ihminen voisi elää yhä syvenevässä vuorovaikutuksessa sellaisen kosmisen voiman kanssa jota kutsumme Jumalaksi. Kysymys ei ole mistään dramaattisesta ratkaisusta jonka jälkeen kaikki entinen pitää hylätä, vaan perspektiivistä joka avautuu tavallisen ihmisen normaaliin joka päiväiseen elämään kun hän ottaa Jumalan todesta ja alkaa elää yhdessä hänen kanssaan.

Stinissen kirjoittaa siitä, miten tärkeä on, että me kiitämme ja ylistämme Jumalaa hänen antamistaan lahjoista. Luotuina olentoina olemme täysin hänestä riippuvaisia, kaikki mitä me olemme ja mitä meillä on, on lahjaa. Lahjan voi ottaa vastaan kahdella tavalla. Voin liittää sen osaksi omaisuuttani, tavallaan heittäytyä sen päälle ja huutaa: Tämä on minun! Tällöin lahja edistää itsekeskeisyyttäni ja sitä kautta johtaa syvenevään yksinäisyyteen. Lahjan voi kuitenkin ottaa vastaan toisellakin tavalla, todeten: sinä annoit tämän minulle.  Silloin lahja vetää minua ulos itsekkyydestäni kohti lahjan antajaa. Lahjasta tulee silta, joka yhdistää antajan ja vastaanottajan. 

Minä en ole koskaan tuntenut kiitollisuutta lahjoista joita olen saanut. En ole edes tunnistanut elämääni lahjaksi, päinvastoin, olen pitänyt sitä kirouksena. Omasta mielestäni en ole pyytänyt saada syntyä tänne, vaikka mistäpä minä senkään tiedän, ehkä olemme olleet aikojen alusta olemassa taivaassa jonkinlaisina aihioina ja minä olen hyppinyt siellä Jumalan silmien edessä ja vaatimalla vaatinut saada syntyä ihmiseksi. Ja nyt kun se onni minulle suotiin olen koko ajan nurissut vastaan. Ei tuo mikään mahdoton ajatus olisi. Mutta sen lisäksi, että aion opetella esirukousta ja opetella rukoilemaan rakastavasti ja kunnioittavasti myös kaikkien ärsyttävien ihmisten puolesta, aion määrätietoisesti opetella myös kiittämään Jumalaa. Se tulee luultavasti olemaan vaikeaa, mutta uskon sen myös olevan vaivan arvoista.