Olen lukenut Wilfrid Stinissenin kirjaa Syvemmälle rukoukseen.
Stinissen asuu Ruotsissa, hän on filosofian tohtori ja katolinen pappi.
Pidän näistä katolisten ajattelijoiden kirjoista joita Kirjapaja on
julkaissut, ne tulkitsevat kristinuskoa jotenkin sellaisella tavalla,
että minun on mahdollista ottaa se vastaan. Lukiessani olen samalla
käynyt sisäistä vuoropuhelua oman luterilaisen perimäni kanssa, ja
minulle on vähitellen hahmottunut, että minua ärsyttää pietismi, joka
herätysliikkeiden kautta on pesiytynyt luterilaiseen kirkkoon. En pidä
herätyskristillisyydestä, en siitä, että painotetaan henkilökohtaisen
uskonratkaisun tekemistä ja ajatellaan elämän jakautuvan jyrkästi
kahtia, aikaan ennen uskoontuloa ja aikaan uskontulon jälkeen. Näissä
katolisten kirjoissa ei kysytä milloin olet ottanut Jeesuksen elämääsi,
vaan pohditaan miten ihminen voisi elää yhä syvenevässä
vuorovaikutuksessa sellaisen kosmisen voiman kanssa jota kutsumme
Jumalaksi. Kysymys ei ole mistään dramaattisesta ratkaisusta jonka
jälkeen kaikki entinen pitää hylätä, vaan perspektiivistä joka avautuu
tavallisen ihmisen normaaliin joka päiväiseen elämään kun hän ottaa
Jumalan todesta ja alkaa elää yhdessä hänen kanssaan.
Stinissen kirjoittaa siitä, miten tärkeä on, että me kiitämme ja
ylistämme Jumalaa hänen antamistaan lahjoista. Luotuina olentoina
olemme täysin hänestä riippuvaisia, kaikki mitä me olemme ja mitä
meillä on, on lahjaa. Lahjan voi ottaa vastaan kahdella tavalla. Voin
liittää sen osaksi omaisuuttani, tavallaan heittäytyä sen päälle ja
huutaa: Tämä on minun! Tällöin lahja edistää itsekeskeisyyttäni ja sitä
kautta johtaa syvenevään yksinäisyyteen. Lahjan voi kuitenkin ottaa
vastaan toisellakin tavalla, todeten: sinä annoit tämän minulle.
Silloin lahja vetää minua ulos itsekkyydestäni kohti lahjan antajaa.
Lahjasta tulee silta, joka yhdistää antajan ja vastaanottajan.
Minä en ole koskaan tuntenut kiitollisuutta lahjoista joita olen
saanut. En ole edes tunnistanut elämääni lahjaksi, päinvastoin, olen
pitänyt sitä kirouksena. Omasta mielestäni en ole pyytänyt saada syntyä
tänne, vaikka mistäpä minä senkään tiedän, ehkä olemme olleet aikojen
alusta olemassa taivaassa jonkinlaisina aihioina ja minä olen hyppinyt
siellä Jumalan silmien edessä ja vaatimalla vaatinut saada syntyä
ihmiseksi. Ja nyt kun se onni minulle suotiin olen koko ajan nurissut
vastaan. Ei tuo mikään mahdoton ajatus olisi. Mutta sen lisäksi, että
aion opetella esirukousta ja opetella rukoilemaan rakastavasti ja
kunnioittavasti myös kaikkien ärsyttävien ihmisten puolesta, aion
määrätietoisesti opetella myös kiittämään Jumalaa. Se tulee luultavasti
olemaan vaikeaa, mutta uskon sen myös olevan vaivan arvoista.
sunnuntai, 5. marraskuu 2006
Kommentit