Stinissen kirjoittaa rukoilemisen olevan sitä, että lakkaan olemasta jotakin muuta kuin olen, että lakkaan elämästä syrjässä omasta kokemuksestani. Rukoileminen merkitsee väistämättä, että ihminen tulee tietoiseksi siitä että hän on elänyt kauheassa vieraudessa. Ihminen kokee miten hän on lyönyt laimin aidon elämän, elänyt maanpaossa, kaukana kotoa.

Armosta Stinissen kirjoittaa näin: Armo ei muuta Jumalan läsnäoloa, vaan se muuttaa meidät sallimalla meidän löytää sen mikä meissä on luomisen perusteella. Armo on pilviverhon pieni repeämä, jonka kautta voimme saada aavistuksen sen takana iäti loistavasta auringosta. Repeämä avutuu yhä enemmän, koska armo saa kasvaa meissä. Kun katsot syvälle itseesi, kohtaat tarkkaavaisen, rakastavan katseen. Kuten Augustinus sanoo, näet jonkun joka näkee sinut. Olemme syntymästämme sokeita, mutta vähitellen saamme näkömme takaisin sen vuoksi, että Jeesus näkee meidät.

Me kuitenkin käännymme usein ulospäin etsien ihmisten katseita, mietimme mitä muut meistä ajattelevat, näemme itsemme muiden katseiden kautta. Identiteettimme on riippuvainen siitä, mitä muut ajattelevat. On vaarana että jäämme muiden mielipiteiden vangiksi, emme uskalla olla oma itsemme ja tämä tekee elämästämme hedelmättömän. On kuilu sen välillä mitä teemme ja mitä sisimmässämme olemme. Ratkaisu on kääntyä sisäänpäin ja kohdata Jumalan rakastava katse. Jumala on virtaava elämä ja kun hän katsoo meihin ja me häneen, me tempaudumme mukaan tähän virtaan.
***

Joidenkin asioiden suhteen olen ollut piittaamaton siitä mitä muut minusta ajattelevat. Olen tehnyt elämässäni piittaamattomia, omapäisiä ratkaisuja ja niiden vuoksi pitänyt itseäni rohkeana ja riippumattomana ihmisenä. Mutta olen huomannut, että minussa on myös paljon pelkoa ja huolta siitä mitä muut minusta ajattelevat. Tuttavapiirissäni on ihmisiä, jotka eivät tiedä että olen alkanut käydä kirkossa, että luen hengellistä kirjallisuutta, käyn raamattupiirissä ja rukoilen. Huomaan että minulla on tässä kohden hyvin herkkä nahka ja pelkään kertoa heille mikä asioiden laita elämässäni tätä nykyä on. Kavahdan ajatusta, että he puhuisivat selkäni takana pilkalliseen sävyyn siitä miten minä olen nyt yhtäkkiä hurahtanut. Se on kummallista, koska toisaalta epäilen että he ovat jo aikaisemminkin pitäneet minua aika lailla hurahtaneena. Minua kuitenkin hämmentää huomata, että minä aivan aidosti olen huolestunut mitä jotkut sellaiset ihmiset ajattelevat minusta, jotka eivät todennäköisesti juuri koskaan edes mieti mitä minulle kuuluu, puhumattakaan että se heitä kiinnostaisi. Jollakin alitajuisella, järjenvastaisella tavalla olen kuitenkin sitonut itseni näiden ihmisten mielipiteisiin ja edustavat minulle jonkinlaista auktoriteettia. Se kuulostaa tosi tyhmältä. Se on tosi tyhmää.