Stinissen kirjoittaa rukoilemisen olevan sitä, että lakkaan olemasta
jotakin muuta kuin olen, että lakkaan elämästä syrjässä omasta
kokemuksestani. Rukoileminen merkitsee väistämättä, että ihminen tulee
tietoiseksi siitä että hän on elänyt kauheassa vieraudessa. Ihminen
kokee miten hän on lyönyt laimin aidon elämän, elänyt maanpaossa,
kaukana kotoa.
Armosta Stinissen kirjoittaa näin: Armo ei muuta Jumalan läsnäoloa,
vaan se muuttaa meidät sallimalla meidän löytää sen mikä meissä on
luomisen perusteella. Armo on pilviverhon pieni repeämä, jonka kautta
voimme saada aavistuksen sen takana iäti loistavasta auringosta.
Repeämä avutuu yhä enemmän, koska armo saa kasvaa meissä. Kun katsot
syvälle itseesi, kohtaat tarkkaavaisen, rakastavan katseen. Kuten
Augustinus sanoo, näet jonkun joka näkee sinut. Olemme syntymästämme
sokeita, mutta vähitellen saamme näkömme takaisin sen vuoksi, että
Jeesus näkee meidät.
Me kuitenkin käännymme usein ulospäin
etsien ihmisten katseita, mietimme mitä muut meistä ajattelevat, näemme
itsemme muiden katseiden kautta. Identiteettimme on riippuvainen siitä,
mitä muut ajattelevat. On vaarana että jäämme muiden mielipiteiden
vangiksi, emme uskalla olla oma itsemme ja tämä tekee elämästämme
hedelmättömän. On kuilu sen välillä mitä teemme ja mitä sisimmässämme
olemme. Ratkaisu on kääntyä sisäänpäin ja kohdata Jumalan rakastava
katse. Jumala on virtaava elämä ja kun hän katsoo meihin ja me häneen,
me tempaudumme mukaan tähän virtaan.
***
Joidenkin
asioiden suhteen olen ollut piittaamaton siitä mitä muut minusta
ajattelevat. Olen tehnyt elämässäni piittaamattomia, omapäisiä
ratkaisuja ja niiden vuoksi pitänyt itseäni rohkeana ja riippumattomana
ihmisenä. Mutta olen huomannut, että minussa on myös paljon pelkoa ja
huolta siitä mitä muut minusta ajattelevat. Tuttavapiirissäni on
ihmisiä, jotka eivät tiedä että olen alkanut käydä kirkossa, että luen
hengellistä kirjallisuutta, käyn raamattupiirissä ja rukoilen. Huomaan
että minulla on tässä kohden hyvin herkkä nahka ja pelkään kertoa
heille mikä asioiden laita elämässäni tätä nykyä on. Kavahdan ajatusta,
että he puhuisivat selkäni takana pilkalliseen sävyyn siitä miten minä
olen nyt yhtäkkiä hurahtanut. Se on kummallista, koska toisaalta
epäilen että he ovat jo aikaisemminkin pitäneet minua aika lailla
hurahtaneena. Minua kuitenkin hämmentää huomata, että minä aivan
aidosti olen huolestunut mitä jotkut sellaiset ihmiset ajattelevat
minusta, jotka eivät todennäköisesti juuri koskaan edes mieti mitä
minulle kuuluu, puhumattakaan että se heitä kiinnostaisi. Jollakin
alitajuisella, järjenvastaisella tavalla olen kuitenkin sitonut itseni
näiden ihmisten mielipiteisiin ja edustavat minulle jonkinlaista
auktoriteettia. Se kuulostaa tosi tyhmältä. Se on tosi tyhmää.
tiistai, 7. marraskuu 2006
Kommentit