Kristinuskon keskeinen idea on kai siinä, että ihminen tuntee itsensä
syntiseksi ja syylliseksi Jumalan edessä ja tajuaa tarvitsevansa sen
vuoksi anteeksiantoa. Minulla on kuitenkin päinvastainen ongelma. Minä
tunnen tarvitsevani erityisesti kykyä antaa anteeksi. Olen erittäin
huono antamaan anteeksi yhtään mitään kenellekään ja koska en voi antaa
anteeksi, en oikein myöskään osaa ottaa anteeksi, vai miten tuo pitäisi
ilmaista.
Olen viime päivinä ajatellut äitiäni ja minusta on alkanut yhä
selvemmin näyttää siltä, että mikäli haluan päästä eteenpäin, minun
pitäisi jotenkin kyetä edistymään tässä anteeksiantamisen asiassa hänen
suhteensa. Hän on jo iäkäs ja monen mielestä harmiton ihminen, mutta
minulle hän on aikamoinen kivi kengässä. Hävettää tunnustaa tällaista,
koska sehän on typerää ajatella ainoasta äidistään sillä tavalla. Äitiä
pitäisi rakastaa. Olen kehittymätön ihminen kun en rakasta äitiäni,
vaan haudon kaikkia menneitä vääryyksiä joilla hän on minua piinannut.
Olen erityisen surkuteltava, koska minulla ei ole esittää mitään Ilosen
talon tapaisia kauhukertomuksia äidistäni. Hän ei juopotellut,
huorannut ja jättänyt minua heitteille. Aivan päinvastoin. Kun katson
Ilosta taloa, huomaan toivovani, että minunkin elämäni olisi ollut
sellaista kuin niillä lapsilla. Saisin aina myötätuntoa osakseni kun
kertoisin ihmisille mitä kaikkea olen kokenut. Nyt kun puhun äidistäni,
ihmiset sanovat "mutta sinun äitisihän on niin ihana! Miten sinä voit
puhua hänestä tuolla tavalla?!" Niinpä minä en mielellään puhu hänestä
millään tavalla.
Mutta nyt minä olen alkanut puhua hänestä Jumalalle.
Puhuin hänestä myös sielunhoitajalleni, joka rukoili, että saisin nähdä äitini Jumalan silmin.
Pelottava ajatus.
tiistai, 24. lokakuu 2006
Kommentit