Kristinuskon keskeinen idea on kai siinä, että ihminen tuntee itsensä syntiseksi ja syylliseksi Jumalan edessä ja tajuaa tarvitsevansa sen vuoksi anteeksiantoa. Minulla on kuitenkin päinvastainen ongelma. Minä tunnen tarvitsevani erityisesti kykyä antaa anteeksi. Olen erittäin huono antamaan anteeksi yhtään mitään kenellekään ja koska en voi antaa anteeksi, en oikein myöskään osaa ottaa anteeksi, vai miten tuo pitäisi ilmaista.

Olen viime päivinä ajatellut äitiäni ja minusta on alkanut yhä selvemmin näyttää siltä, että mikäli haluan päästä eteenpäin, minun pitäisi jotenkin kyetä edistymään tässä anteeksiantamisen asiassa hänen suhteensa. Hän on jo iäkäs ja monen mielestä harmiton ihminen, mutta minulle hän on aikamoinen kivi kengässä. Hävettää tunnustaa tällaista, koska sehän on typerää ajatella ainoasta äidistään sillä tavalla. Äitiä pitäisi rakastaa. Olen kehittymätön ihminen kun en rakasta äitiäni, vaan haudon kaikkia menneitä vääryyksiä joilla hän on minua piinannut. Olen erityisen surkuteltava, koska minulla ei ole esittää mitään Ilosen talon tapaisia kauhukertomuksia äidistäni. Hän ei juopotellut, huorannut ja jättänyt minua heitteille. Aivan päinvastoin. Kun katson Ilosta taloa, huomaan toivovani, että minunkin elämäni olisi ollut sellaista kuin niillä lapsilla. Saisin aina myötätuntoa osakseni kun kertoisin ihmisille mitä kaikkea olen kokenut. Nyt kun puhun äidistäni, ihmiset sanovat "mutta sinun äitisihän on niin ihana! Miten sinä voit puhua hänestä tuolla tavalla?!" Niinpä minä en mielellään puhu hänestä millään tavalla.

Mutta nyt minä olen alkanut puhua hänestä Jumalalle.
Puhuin hänestä myös sielunhoitajalleni, joka rukoili, että saisin nähdä äitini Jumalan silmin.
Pelottava ajatus.