Olen yrittänyt muistella millaisten vaiheiden kautta olen vähitellen yhä syvemmin vakuuttunut Jumalan olemassaolosta. En voi silti väittää, että edelleenkään olisin jatkuvasti vakuuttunut siitä että Jumala on olemassa. Erityisen vaikea minun on uskoa, että Jumala on persoona ja hän olisi siten kiinnostunut myös minun persoonastani. Välillä miellän, että Jumala on jokin kollektiivista alitajuntaa tms. muistuttava henki joka vaikuttaa maailmassa.Mutta epäilyn kaudet ovat toistaiseksi aina menneet ohi ja sitten olen jälleen vakuuttunut siitä, että hän nimenomaan on persoona ja minä olen hänen luomuksensa joka voin elää suhteessa häneen. Ja mikä kummallisinta, voin olla levollinen ja kokea olevani oikeassa paikassa ainoastaan silloin kun elän suhteessa häneen.

Ihan pienenä lapsena olin ateisti. Se on ihmetyttänyt minua jälkeenpäin. Äiti opetti iltarukouksen, mutta ne ovat jääneet mieleen epämiellyttävinä hetkinä. Iltarukoukseni oli tuo iänikuinen Levolle lasken luojani. Jotenkin yhdistin sanan Luoja sanaan eno, ja jostain syystä, en tiedä miksi, Luoja-eno oli minulle isonenäinen, kalpea mies joka makasi kädet ristissä rinnalla kivipaaden päällä. Oikea enoni oli nuori ja komea, eikä hänellä ollut mitenkään isoa nenää. Mutta sellaista epämiellyttävän näköistä Jumalaa minä siis aina iltarukouksissani rukoilin. Luulen, että äiti jätti aika pian iltarukouksen pelkästään minun vastuulleni, eikä enää valvonut että rukoilinko minä vai en. Muistan silti joskus rukoilleeni. Kuitenkin lastentarhassa jouduin nurkkaan sen vuoksi, että kieltäydyin laulamasta virsiä vedoten siihen etten usko Jumalaan. Kyselin myös muilta lapsilta, että uskovatko he Jumalaan ja sanoin jotain ilkeää jos he sanoivat uskovansa. Muistan yhden tytön, joka alkoi itkeä kun sanoin etten usko Jumalaan.

Mutta ateistinen kauteni jäi kuitenkin lyhyehköksi. Mieleeni on jäänyt, että ensimmäisellä luokalla opittuani juuri lukemaan, löysin eräästä kirjasta valokuvia kidutusvälineistä ja tajusin ihmisten keksineen sellaisia härveleitä tuottaakseen kipua toisilleen. Kauhistuin ja juoksin huoneeseeni rukoilemaan. Aina kun käyn kotona, vilkaisen onko se kirja vielä hyllyssä ja sen näkeminen aiheuttaa minussa saman kuvottavan tunteen kuin silloin lapsena. En ole koskaan sen koommin koskenutkaan tuohon kirjaan. Muistan vielä sieraimissani sen kirjan hajun, hiukan makean, pölyisen.