Olen yrittänyt muistella millaisten vaiheiden kautta olen vähitellen
yhä syvemmin vakuuttunut Jumalan olemassaolosta. En voi silti väittää,
että edelleenkään olisin jatkuvasti vakuuttunut siitä että Jumala on
olemassa. Erityisen vaikea minun on uskoa, että Jumala on persoona ja
hän olisi siten kiinnostunut myös minun persoonastani. Välillä miellän,
että Jumala on jokin kollektiivista alitajuntaa tms. muistuttava henki
joka vaikuttaa maailmassa.Mutta epäilyn kaudet ovat toistaiseksi aina
menneet ohi ja sitten olen jälleen vakuuttunut siitä, että hän
nimenomaan on persoona ja minä olen hänen luomuksensa joka voin elää
suhteessa häneen. Ja mikä kummallisinta, voin olla levollinen ja kokea
olevani oikeassa paikassa ainoastaan silloin kun elän suhteessa häneen.
Ihan pienenä lapsena olin ateisti. Se on ihmetyttänyt minua
jälkeenpäin. Äiti opetti iltarukouksen, mutta ne ovat jääneet mieleen
epämiellyttävinä hetkinä. Iltarukoukseni oli tuo iänikuinen Levolle
lasken luojani. Jotenkin yhdistin sanan Luoja sanaan eno, ja jostain
syystä, en tiedä miksi, Luoja-eno oli minulle isonenäinen, kalpea mies
joka makasi kädet ristissä rinnalla kivipaaden päällä. Oikea enoni oli
nuori ja komea, eikä hänellä ollut mitenkään isoa nenää. Mutta
sellaista epämiellyttävän näköistä Jumalaa minä siis aina
iltarukouksissani rukoilin. Luulen, että äiti jätti aika pian
iltarukouksen pelkästään minun vastuulleni, eikä enää valvonut että
rukoilinko minä vai en. Muistan silti joskus rukoilleeni. Kuitenkin
lastentarhassa jouduin nurkkaan sen vuoksi, että kieltäydyin laulamasta
virsiä vedoten siihen etten usko Jumalaan. Kyselin myös muilta
lapsilta, että uskovatko he Jumalaan ja sanoin jotain ilkeää jos he
sanoivat uskovansa. Muistan yhden tytön, joka alkoi itkeä kun sanoin
etten usko Jumalaan.
Mutta ateistinen kauteni jäi kuitenkin
lyhyehköksi. Mieleeni on jäänyt, että ensimmäisellä luokalla opittuani
juuri lukemaan, löysin eräästä kirjasta valokuvia kidutusvälineistä ja
tajusin ihmisten keksineen sellaisia härveleitä tuottaakseen kipua
toisilleen. Kauhistuin ja juoksin huoneeseeni rukoilemaan. Aina kun
käyn kotona, vilkaisen onko se kirja vielä hyllyssä ja sen näkeminen
aiheuttaa minussa saman kuvottavan tunteen kuin silloin lapsena. En ole
koskaan sen koommin koskenutkaan tuohon kirjaan. Muistan vielä
sieraimissani sen kirjan hajun, hiukan makean, pölyisen.
lauantai, 21. lokakuu 2006
Kommentit