Eilisessä raamattukerhossa käsiteltiin Johanneksen evankeliumista kohtaa, missä Jeesus parantaa miehen, joka on sairastanut 38 vuotta. Mies makasi Betesdan altaan äärellä ja odotti, että vesi kuohahtaisi, uskottiin nimittäin, että se joka veden kuohahtaessa ensimmäisenä ehtisi altaaseen, parantuisi. Mutta yleensä altaaseen sitten ehti ensimmäiseksi joku kenellä oli mukanaan auttaja. Ramman oli vaikea päästä altaaseen ensimmäiseksi. Jeesus sitten paransi tämän miehen ja lausui tälle hämmentävästi, että miehen ei nyt parannuttuaan enää pitäisi tehdä syntiä, ettei hänelle vain kävisi entistä pahemmin. Minä jotenkin huolestuin siitä. Kysyin vetäjältä, että mitä tuo nyt oli olevinaan taas. Jos miesparka kuitenkin sortuisi syntiin, niin tarkoittiko Jeesus, että hän sitten sairastuisi entistä pahemmin? Vetäjä, joka on suloinen nuori mies kultaisen noutajan silmineen, sanoi kärsivällisesti, ettei ollut kysymys mistään tuollaisesta. Kysymys oli siitä, ettei olennaisinta kuitenkaan ole olemmeko sairaita tai terveitä, vaan se mikä on meidän suhteemme Jumalaan. Jos parannuttuamme teemme syntiä, siis käännymme pois Jumalasta, se on meidän kannaltamme paljon onnettomampaa kuin jos sairaana elämme yhteydessä Jumalaan. Yhteys Jumalaan on ihmisen elämässä olennaista, ei se onko hän terve vai sairas.