Isä vei minut Pelastusarmeijan pyhäkouluun. Muistan olleeni niihin aikoihin paatunut. Minua inhotti, kun Pelastusarmeijan tädit puhuivat synneistä. Minusta tuntui, kuin he olisivat yrittäneet tunkeutua sisimpääni. En halunnut tätien tietävän mitään siitä mitä minä ajattelin ja tunsin. Joskus pyhäkoulussa esitettiin alttarikutsu ja jotkut kiltit tytöt menivät alttarille katumaan syntejään. En voinut ymmärtää sellaista nöyristelyä. En tuntenut mitään vetoa alttarin suuntaan. Muistan pelänneeni, että jonakin päivänä kaikki syntini tulisivat kuitenkin vääjäämättä julki. Raamatussa taidettiin vihjailla jotain siihen suuntaan. Minulla ei ollut mitään muita merkittäviä syntejä, mutta olin kova valehtelemaan. Kerroin perättömiä tarinoita päteäkseni koulukaverien silmissä, mutta peittelin myös omia rikkomuksiani, esimerkiksi sitä, etten mennytkään suoraan koulusta kotiin, vaan jäin kaupungille ajelemaan liukuportaissa. Sitä ei olisi saanut tehdä ja kun äiti kotiin tullessa kysyi, olinko tullut suoraan kotiin, väitin tulleeni. Mikä siis oli valhe. Minä en voinut koskaan ymmärtää, miksi äiti halusi minun viettävän iltapäivän pitkät tunnit yksin kotona, missä oli tylsää ja yksinäistä ja sitä paitsi liian kylmä. Minun oli paljon hauskempi olla kaupungilla ja tuntui merkilliseltä että tämä haluttiin minulta kieltää. Nykyään ymmärrän tietysti, että äiti oli varmaan huolestunut kun huinin kaupungilla. Mutta olen edelleenkin sitä mieltä, että olin aika fiksu kun en totellut, vaan tein niin kuin itse tahdoin, syntiä tai ei.