Olen miettinyt omaa Jumalakuvaani. Minun käsitykseni mukaan ihmisen
jumalakuva heijastaa jollakin tavalla sitä kokemusta jonka hän on
saanut itsestään ja muista ihmisistä kasvaessaan perheessä tai muussa
sosiaalisessa yhteisössä. Minulla on Jumalasta vähän välinpitämätön
kuva ja tämä sopii kovin huonosti kristinuskon käsitykseen Jumalasta.
Minusta tuntuu aina, ettei Jumala niin kauheasti jaksa minun
synneistäni piitata. Kun esitän tällaisia näkemyksiä, kristityt
ystäväni kauhistuvat. Miten voin olla niin ylpeä? Enkö ymmärrä, että
olen perisynnin alainen ja ettei minulle ole pelastusta Jeesuksen
sovitustyön ulkopuolella. Kyllä minä jotenkin tuon ymmärrän, mutta en
vain koe sitä mitenkään. En koe, että Jumala olisi kiinnostunut
synneistäni. En yleensäkään koe, että Jumala olisi kiinnostunut
minusta. Uskon, että hän on kiinnostunut kaikista maailman ihmisistä,
mutta minusta hän ei siitä huolimatta ole mitenkään kauhean
kiinnostunut. Hän ei ole sen vertaa kiinnostunut, että välittäisi edes
suistaa minut helvettiin kerettiläisten käsitysten vuoksi. Tämä on siis
täysin epäkristillinen käsitys Jumalasta, tajuan sen kyllä. Mutta en
siis ole alkanut uskoa Jumalaan sen vuoksi, että olisin yhtäkkiä
käsittänyt hänen rakastavan juuri minua. Olen alkanut uskoa häneen,
koska tunnen tarvitsevani häntä. Mutta tarvitsemisesta on vielä matkaa
siihen, että kokisin rakastavani Jumalaa. Ja Jumalan rakastamisestakin
taitaa olla matkaa siihen, että kokisin Jumalan rakastavan minua.
Nyt minua mietittyää, miksi ajattelen Jumalasta tällä tavalla ja mitä
se kertoo minusta. Mietin myös mitä vaaditaan, että jumalakuva
muuttuisi.
maanantai, 2. lokakuu 2006
Kommentit