Olen miettinyt omaa Jumalakuvaani. Minun käsitykseni mukaan ihmisen jumalakuva heijastaa jollakin tavalla sitä kokemusta jonka hän on saanut itsestään ja muista ihmisistä kasvaessaan perheessä tai muussa sosiaalisessa yhteisössä. Minulla on Jumalasta vähän välinpitämätön kuva ja tämä sopii kovin huonosti kristinuskon käsitykseen Jumalasta. Minusta tuntuu aina, ettei Jumala niin kauheasti jaksa minun synneistäni piitata. Kun esitän tällaisia näkemyksiä, kristityt ystäväni kauhistuvat. Miten voin olla niin ylpeä? Enkö ymmärrä, että olen perisynnin alainen ja ettei minulle ole pelastusta Jeesuksen sovitustyön ulkopuolella. Kyllä minä jotenkin tuon ymmärrän, mutta en vain koe sitä mitenkään. En koe, että Jumala olisi kiinnostunut synneistäni. En yleensäkään koe, että Jumala olisi kiinnostunut minusta. Uskon, että hän on kiinnostunut kaikista maailman ihmisistä, mutta minusta hän ei siitä huolimatta ole mitenkään kauhean kiinnostunut. Hän ei ole sen vertaa kiinnostunut, että välittäisi edes suistaa minut helvettiin kerettiläisten käsitysten vuoksi. Tämä on siis täysin epäkristillinen käsitys Jumalasta, tajuan sen kyllä. Mutta en siis ole alkanut uskoa Jumalaan sen vuoksi, että olisin yhtäkkiä käsittänyt hänen rakastavan juuri minua. Olen alkanut uskoa häneen, koska tunnen tarvitsevani häntä. Mutta tarvitsemisesta on vielä matkaa siihen, että kokisin rakastavani Jumalaa. Ja Jumalan rakastamisestakin taitaa olla matkaa siihen, että kokisin Jumalan rakastavan minua.

Nyt minua mietittyää, miksi ajattelen Jumalasta tällä tavalla ja mitä se kertoo minusta. Mietin myös mitä vaaditaan, että jumalakuva muuttuisi.