Minulle kävi keväällä niin, että paranin yllättäen vaivoista, jotka
olivat jäytäneet minua oikeastaan koko elämäni ajan. Sen jälkeen kaikki
on ollut tietyllä tavalla ylösalaisin. En vieläkään aina tiedä mitä
ajatella tapahtuneesta. Olen tietenkin iloinen. Paraneminen sai minut
ottamaan vakavasti oman hengellisen todellisuuteni. Tajusin, että
minussa on aina ollut olemassa se ulottuvuus, mutta en ole hyväksynyt
sitä. En ole halunnut leimautua uskonnolliseksi ihmiseksi,
kirkossakävijät olivat minusta vähän hassuja enkä halunnut olla hassu.
Niin, paraneminen tapahtui rukouksen aikana. Mutta erikoista oli, etten
ollut mennyt kyseiseen tilaisuuteen vaivojeni vuoksi, eikä se mikään
paranemiskokous ollutkaan, vaan ihan tavallinen puiseva raamattupiiri.
On oma pitkä ja hiukan huvittava tarinansa miten päädyin siihen
raamattupiiriin. Raamattupiirit eivät kuuluneet normaaliin
elämänmenooni vielä viime keväänä. Eikä rukous liittynyt mitenkään
minuun. Tosin en kyllä muista siitä rukouksesta mitään, mutta oletan
ettei se liittynyt minuun koska se oli ihan tavanomainen raamattupiirin
päätösrukous enkä ainakaan ollut esittänyt toivetta että puolestani
rukoiltaisiin. Yllättäen tunsin rukouksen jonkinlaisena hyväilynä,
jonka olisin halunnut jatkuvan suurin piirtein maailman loppuun asti ja
mielellään sen jälkeenkin, kiitos vain. Muutamaa päivää myöhemmin
tajusin parantuneeni vaivoistani. En muista olenko kirjoittanut tästä
asiasta aikaisemmin tänne blogiin. Olen kuitenkin nyt miettinyt sitä,
että koska elämässäni on tapahtunut todella suuri, positiivinen muutos,
jonka vaikutukset tunnen päivittäin, olen tietenkin kiitollinen. Mutta
onko minulle käynyt niin, että kiinnitän liikaa huomiota tuohon
tapahtumaan. Iloitsen lahjasta, en lahjan antajasta. Mestar Ekhardt
kirjoittaa: Sinä nöyryytät ääretöntä Jumalaa ja teet hänestä lypsylehmän, jota pidetään arvossa maidon ja juuston, voiton vuoksi.
Käynkö minä kirkossa ja raamattupiirissä sen vuoksi, että se tuntuu
minusta hyvältä, vai sen vuoksi että rakastan Jumalaa. Rakastanko minä
Jumalaa? Entä jos hän ei olisikaan parantanut minua, mitä minä sitten
hänestä ajattelisin? Minusta tuntuu että minun pitäisi kyetä näkemään
ajallisten siunausten läpi syvemmälle.
maanantai, 13. marraskuu 2006
Kommentit