Minulle kävi keväällä niin, että paranin yllättäen vaivoista, jotka olivat jäytäneet minua oikeastaan koko elämäni ajan. Sen jälkeen kaikki on ollut tietyllä tavalla ylösalaisin. En vieläkään aina tiedä mitä ajatella tapahtuneesta. Olen tietenkin iloinen. Paraneminen sai minut ottamaan vakavasti oman hengellisen todellisuuteni. Tajusin, että minussa on aina ollut olemassa se ulottuvuus, mutta en ole hyväksynyt sitä. En ole halunnut leimautua uskonnolliseksi ihmiseksi, kirkossakävijät olivat minusta vähän hassuja enkä halunnut olla hassu. Niin, paraneminen tapahtui rukouksen aikana. Mutta erikoista oli, etten ollut mennyt kyseiseen tilaisuuteen vaivojeni vuoksi, eikä se mikään paranemiskokous ollutkaan, vaan ihan tavallinen puiseva raamattupiiri. On oma pitkä ja hiukan huvittava tarinansa miten päädyin siihen raamattupiiriin. Raamattupiirit eivät kuuluneet normaaliin elämänmenooni vielä viime keväänä. Eikä rukous liittynyt mitenkään minuun. Tosin en kyllä muista siitä rukouksesta mitään, mutta oletan ettei se liittynyt minuun koska se oli ihan tavanomainen raamattupiirin päätösrukous enkä ainakaan ollut esittänyt toivetta että puolestani rukoiltaisiin. Yllättäen tunsin rukouksen jonkinlaisena hyväilynä, jonka olisin halunnut jatkuvan suurin piirtein maailman loppuun asti ja mielellään sen jälkeenkin, kiitos vain. Muutamaa päivää myöhemmin tajusin parantuneeni vaivoistani. En muista olenko kirjoittanut tästä asiasta aikaisemmin tänne blogiin. Olen kuitenkin nyt miettinyt sitä, että koska elämässäni on tapahtunut todella suuri, positiivinen muutos, jonka vaikutukset tunnen päivittäin, olen tietenkin kiitollinen. Mutta onko minulle käynyt niin, että kiinnitän liikaa huomiota tuohon tapahtumaan. Iloitsen lahjasta, en lahjan antajasta. Mestar Ekhardt kirjoittaa: Sinä nöyryytät ääretöntä Jumalaa ja teet hänestä lypsylehmän, jota pidetään arvossa maidon ja juuston, voiton vuoksi. Käynkö minä kirkossa ja raamattupiirissä sen vuoksi, että se tuntuu minusta hyvältä, vai sen vuoksi että rakastan Jumalaa. Rakastanko minä Jumalaa? Entä jos hän ei olisikaan parantanut minua, mitä minä sitten hänestä ajattelisin? Minusta tuntuu että minun pitäisi kyetä näkemään ajallisten siunausten läpi syvemmälle.