Touhusin muutaman vuoden aktiivisesti seurakuntanuorissa. Vedin tyttökerhoja, olin isosena, osallistuin raamattupiiriin, kävin nuortenilloissa. Minun kaikki ystäväni olivat uskovaisia.

Vähitellen kävi kuitenkin niin, että kaikki ystäväni yksi kerrallaan "luopuivat". Alkoivat käydä tansseissa ja seurustella poikien kanssa. Huomasin, että kaikki mukavat ihmiset katosivat jonnekin ja vain kaikki ikävät tyypit jäivät seurakuntaan. Vähitellen yhteyteni seurakuntaan rapautui. Minusta ei kuitenkaan tullut maallista, koska olin ruma enkä mielestäni voinut lähteä ystävieni kanssa tansseihin.

Vietin pari vuotta kotona erakoituneena omassa huoneessani. Kävin tietysti koulua, mutta yhteys ystäviin oli katkennut, koska heillä oli poikaystävät. Niitä, jotka edelleen vaelsivat uskon tietä, minä käytännöllisesti katsoen inhosin.

Lukion loppupuolella tutustuin sitten paremmin pariin luokkakaveriin. Yhdellä tytöllä oli ajokortti ja oli hauska ajella autolla ympäriinsä. Hän taisi keksiä, että voisimme lähteä porukalla naapurikaupunkiin kapakkaan. Ajattelin ensin, etten voi mennä kapakkaan, mutta ystäväni eivät ymmärtäneet miksi en muka voisi, joten lopulta päätin ottaa riskin ja lähteä mukaan. Illasta tulikin sitten ihan hauska. Sain tanssia, eikä kukaan nauranut minulle, ainakaan päin naamaa. Siitä alkoi intensiivinen kapakkaelämäni, joka jatkui kuusi vuotta, kunnes tapasin tyypin, jonka kanssa menin myöhemmin naimisiin.

Jossain vaiheessa, vietettyäni jo jonkin aikaa iloista kapakkaelämää, kävin Tuomiokirkossa heittämässä jäähyväiset Jumalalle. Muistan istuneeni siellä ja ajatelleeni, etten enää tarvitse Jumalaa, vaan pärjään itsekin. Kuvittelin, että olin menettänyt uskoni ja vaalin tätä ajatusta määrätietoisesti vuosikaudet. Mutta nyt tajuan, etten ollut menettänyt uskoani, vaan olin suuttunut Jumalalle. Minusta hän oli kohdellut minua huonosti. Minusta hän ei ollut osoittanut minulle riittävästi rakkautta ja sen vuoksi päätin, ettei minunkaan tarvitse välittää hänestä. Niin minä en sitten välittänyt hänestä pitkään aikaan. Opiskelin, valmistuin, menin töihin, pyrin luovaan ammattiin jossa voisin toteuttaa itseäni. Onnistuin pyrkimyksissäni. Avioliittoni oli onnellinen. Minä olin onnellinen. Joka päivä sanoin itselleni, että olin onnellinen. Sen vuoksi oli vaikea ymmärtää miksi minulla kuitenkin oli aina niin paha olla.