Touhusin muutaman vuoden aktiivisesti seurakuntanuorissa. Vedin
tyttökerhoja, olin isosena, osallistuin raamattupiiriin, kävin
nuortenilloissa. Minun kaikki ystäväni olivat uskovaisia.
Vähitellen kävi kuitenkin niin, että kaikki ystäväni yksi kerrallaan
"luopuivat". Alkoivat käydä tansseissa ja seurustella poikien kanssa.
Huomasin, että kaikki mukavat ihmiset katosivat jonnekin ja vain kaikki
ikävät tyypit jäivät seurakuntaan. Vähitellen yhteyteni seurakuntaan
rapautui. Minusta ei kuitenkaan tullut maallista, koska olin ruma enkä
mielestäni voinut lähteä ystävieni kanssa tansseihin.
Vietin pari vuotta kotona erakoituneena omassa huoneessani. Kävin
tietysti koulua, mutta yhteys ystäviin oli katkennut, koska heillä oli
poikaystävät. Niitä, jotka edelleen vaelsivat uskon tietä, minä
käytännöllisesti katsoen inhosin.
Lukion loppupuolella
tutustuin sitten paremmin pariin luokkakaveriin. Yhdellä tytöllä oli
ajokortti ja oli hauska ajella autolla ympäriinsä. Hän taisi keksiä,
että voisimme lähteä porukalla naapurikaupunkiin kapakkaan. Ajattelin
ensin, etten voi mennä kapakkaan, mutta ystäväni eivät ymmärtäneet
miksi en muka voisi, joten lopulta päätin ottaa riskin ja lähteä
mukaan. Illasta tulikin sitten ihan hauska. Sain tanssia, eikä kukaan
nauranut minulle, ainakaan päin naamaa. Siitä alkoi intensiivinen
kapakkaelämäni, joka jatkui kuusi vuotta, kunnes tapasin tyypin, jonka
kanssa menin myöhemmin naimisiin.
Jossain vaiheessa,
vietettyäni jo jonkin aikaa iloista kapakkaelämää, kävin Tuomiokirkossa
heittämässä jäähyväiset Jumalalle. Muistan istuneeni siellä ja
ajatelleeni, etten enää tarvitse Jumalaa, vaan pärjään itsekin.
Kuvittelin, että olin menettänyt uskoni ja vaalin tätä ajatusta
määrätietoisesti vuosikaudet. Mutta nyt tajuan, etten ollut menettänyt
uskoani, vaan olin suuttunut Jumalalle. Minusta hän oli kohdellut minua
huonosti. Minusta hän ei ollut osoittanut minulle riittävästi rakkautta
ja sen vuoksi päätin, ettei minunkaan tarvitse välittää hänestä. Niin
minä en sitten välittänyt hänestä pitkään aikaan. Opiskelin,
valmistuin, menin töihin, pyrin luovaan ammattiin jossa voisin
toteuttaa itseäni. Onnistuin pyrkimyksissäni. Avioliittoni oli
onnellinen. Minä olin onnellinen. Joka päivä sanoin itselleni, että
olin onnellinen. Sen vuoksi oli vaikea ymmärtää miksi minulla kuitenkin
oli aina niin paha olla.
lauantai, 28. lokakuu 2006
Kommentit