Olen koko ikäni kaivannut, että joku rakastaisi minua. Tuo on
varmaan ihan yleisinhimillinen toive, mutta minun ollut jotenkin vaikea
tuntea itseäni rakastetuksi niissä suhteissa joita minulla on ollut.
Näin siitä huolimatta, että minua rakastetaan. Elän suhteessa ihmisen
kanssa joka sanoin ja teoin osoittaa rakastavansa minua ja että olen
hänelle tärkeä. Se ei kuitenkaan riitä. Odotan koko ajan jotain vielä
lisää, enemmän, syvempää. Joskus nuorempana ajauduin kaipaukseni vuoksi
typeriin, repiviin suhteisiin. Vieläkin tunnistan itsessäni tuon
kummallisen kaipauksen. Odotan koko ajan, että joku rakastaisi minua.
Mietin että tämäkö on saanut minut kääntymään kohti Jumalaa. Kun en
inhimillisissä suhteissani koe rakkautta täydellisenä, alan etsiä sitä
Jumalasta. Mutta Jumalankin ihminen aina kokee oman
persoonallisuusrakenteensa kautta. Jos minulla on kyvyttömyys tuntea
itseni rakastetuksi, niin en minä varmaankaan pysty vakuuttumaan
Jumalan rakkaudesta sen paremmin kuin ihmistenkään rakkaudesta.
Kääntyminen Jumalan puoleen ei siis vapauta minua setvimästä omia
lukkituneita psyykkisiä rakennelmiani, mutta sopii toivoa, että se
auttaisi niiden setvimisessä.
torstai, 28. syyskuu 2006
Kommentit