Olen koko ikäni kaivannut, että joku rakastaisi minua.  Tuo on varmaan ihan yleisinhimillinen toive, mutta minun ollut jotenkin vaikea tuntea itseäni rakastetuksi niissä suhteissa joita minulla on ollut. Näin siitä huolimatta, että minua rakastetaan. Elän suhteessa ihmisen kanssa joka sanoin ja teoin osoittaa rakastavansa minua ja että olen hänelle tärkeä. Se ei kuitenkaan riitä. Odotan koko ajan jotain vielä lisää, enemmän, syvempää. Joskus nuorempana ajauduin kaipaukseni vuoksi typeriin, repiviin suhteisiin. Vieläkin tunnistan itsessäni tuon kummallisen kaipauksen. Odotan koko ajan, että joku rakastaisi minua. Mietin että tämäkö on saanut minut kääntymään kohti Jumalaa. Kun en inhimillisissä suhteissani koe rakkautta täydellisenä, alan etsiä sitä Jumalasta. Mutta Jumalankin ihminen aina kokee oman persoonallisuusrakenteensa kautta. Jos minulla on kyvyttömyys tuntea itseni rakastetuksi, niin en minä varmaankaan pysty vakuuttumaan Jumalan rakkaudesta sen paremmin kuin ihmistenkään rakkaudesta. Kääntyminen Jumalan puoleen ei siis vapauta minua setvimästä omia lukkituneita psyykkisiä rakennelmiani, mutta sopii toivoa, että se auttaisi niiden setvimisessä.