Stinissen pohtii rukouksen esteitä ja mainitsee ensimmäisenä itsekeskeisyyden. Itsekeskeisyys voi olla tarpetonta huolehtimista, päiväunelmointia tai liiallista itseanalyysia. Tuo itseanalyysi ehkä on minulle suurin kompastuskivi, vaikka kyllä minä myös huolehdin aika paljon, erityisesti taloudellisista asioista koska olen niin taloudellisesti epävarmassa ammatissa. Stinissen kirjoittaa, että on kannustettavaa pyrkiä oppia tuntemaan itsensä, mutta itsetuntemukseen meitä ei johda ensisijassa oman sielunelämän huomioiminen, vaan se, että pysymme Jumalan katseen alla ja sallimme hänen nähdä meidät. Juuri hänen katseensa paljastaa meidän todellisuutemme, eikä sitä tarvitse pelätä koska Jumalan katse on täynnä rakkautta, eikä se pelkästään paljasta, vaan myös parantaa. Sitä vastoin se mitä itseanalyysi tuo esiin, johtaa usein katkeruuteen ja lannistumiseen. Mistä minulla sivumennen sanoen on runsaasti kokemusta. Jos itseanalyysi auttaisi eteenpäin, minun pitäisi olla jo pitkällä koska ihan lapsesta asti olen oppinut analysoimaan itseäni. No ehkä se oli välttämätöntä jotta pysyin edes jotenkin järjissäni siinä ympäristössä, mutta ei se minua parantanut. Stinissen varoittaa myös itsesäälistä, mikä on ollut minulle aika pysyvä olotila. Niin kauan kuin ihminen on kiinni itsesäälissä, hän ei saavuta Jumalaa. Ihminen saa tietenkin surra, mutta Jumalan rukoileminen kärsimyksen keskellä merkitsee jo kääntymistä pois itsesäälistä, se on liikettä kohti Jumalaa, kun rukoilemme, olemme valmiit auttamaan Jumalaa auttamaan meitä.