Minua kiehtoo se miten Augustinus puhuu hengellisestä kehityksestä muistamisena. Ihmisen sielussa -analogisesti Jumalan kanssa -näkyy muistin, ymmärryksen ja tahdon kolminaisuus. Muistilla ei tässä tarkoiteta empiiristä muistia joka varastoi vaikutelmia ja elämyksiä, vaan metafyysistä muistia joka säilyttää sen minkä olemme saaneet suoraan Jumalalta luomisessa. Koska ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, hän on koko olemukseltaan Jumalaan päin suuntautunut. Augustinus sanoo: Sinä olet luonut meidät yhteyteesi ja meidän sydämemme on levoton, kunnes se löytää levon Sinussa. Stinissen sanoo, että ihminen on luotu rakastumiseksi Jumalaan. Ihmisen muistissa elää tämä alkuperäinen, perustava Jumalaan päin suuntautuminen, jonka Jumala vuodattaa ihmiseen kohdatessaan hänet. Tuntematon keskiajan munkki kirjoittaa mietiskelyssä Kristuksen ylösnousemuksesta: Vaimo, ketä etsit? Se jota etsit on sinun omaisuuttasi...Hän on sinun sisimmässäsi, ja sinäkö etsit häntä ulkopuolelta? Sinun sydämesi on minun hautani. Siellähän minä en ole kuollut. Minä lepään sydämessäsi, ikuisesti elävänä. Sinun sielusi on minun puutarhani. Minä viljelen ja vartioin paratiisiani. Sinun kyyneleesi, rakkautesi, kaipuusi, kaikki se on minun työtäni.

Eilisessä raamattukerhossa käsiteltiin Johanneksen evankeliumista kohtaa, missä Jeesus parantaa miehen, joka on sairastanut 38 vuotta. Mies makasi Betesdan altaan äärellä ja odotti, että vesi kuohahtaisi, uskottiin nimittäin, että se joka veden kuohahtaessa ensimmäisenä ehtisi altaaseen, parantuisi. Mutta yleensä altaaseen sitten ehti ensimmäiseksi joku kenellä oli mukanaan auttaja. Ramman oli vaikea päästä altaaseen ensimmäiseksi. Jeesus sitten paransi tämän miehen ja lausui tälle hämmentävästi, että miehen ei nyt parannuttuaan enää pitäisi tehdä syntiä, ettei hänelle vain kävisi entistä pahemmin. Minä jotenkin huolestuin siitä. Kysyin vetäjältä, että mitä tuo nyt oli olevinaan taas. Jos miesparka kuitenkin sortuisi syntiin, niin tarkoittiko Jeesus, että hän sitten sairastuisi entistä pahemmin? Vetäjä, joka on suloinen nuori mies kultaisen noutajan silmineen, sanoi kärsivällisesti, ettei ollut kysymys mistään tuollaisesta. Kysymys oli siitä, ettei olennaisinta kuitenkaan ole olemmeko sairaita tai terveitä, vaan se mikä on meidän suhteemme Jumalaan. Jos parannuttuamme teemme syntiä, siis käännymme pois Jumalasta, se on meidän kannaltamme paljon onnettomampaa kuin jos sairaana elämme yhteydessä Jumalaan. Yhteys Jumalaan on ihmisen elämässä olennaista, ei se onko hän terve vai sairas. 

Minulle kävi keväällä niin, että paranin yllättäen vaivoista, jotka olivat jäytäneet minua oikeastaan koko elämäni ajan. Sen jälkeen kaikki on ollut tietyllä tavalla ylösalaisin. En vieläkään aina tiedä mitä ajatella tapahtuneesta. Olen tietenkin iloinen. Paraneminen sai minut ottamaan vakavasti oman hengellisen todellisuuteni. Tajusin, että minussa on aina ollut olemassa se ulottuvuus, mutta en ole hyväksynyt sitä. En ole halunnut leimautua uskonnolliseksi ihmiseksi, kirkossakävijät olivat minusta vähän hassuja enkä halunnut olla hassu. Niin, paraneminen tapahtui rukouksen aikana. Mutta erikoista oli, etten ollut mennyt kyseiseen tilaisuuteen vaivojeni vuoksi, eikä se mikään paranemiskokous ollutkaan, vaan ihan tavallinen puiseva raamattupiiri. On oma pitkä ja hiukan huvittava tarinansa miten päädyin siihen raamattupiiriin. Raamattupiirit eivät kuuluneet normaaliin elämänmenooni vielä viime keväänä. Eikä rukous liittynyt mitenkään minuun. Tosin en kyllä muista siitä rukouksesta mitään, mutta oletan ettei se liittynyt minuun koska se oli ihan tavanomainen raamattupiirin päätösrukous enkä ainakaan ollut esittänyt toivetta että puolestani rukoiltaisiin. Yllättäen tunsin rukouksen jonkinlaisena hyväilynä, jonka olisin halunnut jatkuvan suurin piirtein maailman loppuun asti ja mielellään sen jälkeenkin, kiitos vain. Muutamaa päivää myöhemmin tajusin parantuneeni vaivoistani. En muista olenko kirjoittanut tästä asiasta aikaisemmin tänne blogiin. Olen kuitenkin nyt miettinyt sitä, että koska elämässäni on tapahtunut todella suuri, positiivinen muutos, jonka vaikutukset tunnen päivittäin, olen tietenkin kiitollinen. Mutta onko minulle käynyt niin, että kiinnitän liikaa huomiota tuohon tapahtumaan. Iloitsen lahjasta, en lahjan antajasta. Mestar Ekhardt kirjoittaa: Sinä nöyryytät ääretöntä Jumalaa ja teet hänestä lypsylehmän, jota pidetään arvossa maidon ja juuston, voiton vuoksi. Käynkö minä kirkossa ja raamattupiirissä sen vuoksi, että se tuntuu minusta hyvältä, vai sen vuoksi että rakastan Jumalaa. Rakastanko minä Jumalaa? Entä jos hän ei olisikaan parantanut minua, mitä minä sitten hänestä ajattelisin? Minusta tuntuu että minun pitäisi kyetä näkemään ajallisten siunausten läpi syvemmälle.

Tänään saarnatekstinä oli pätkä, jossa Jeesus sanoi, että pitää antaa ihmisille anteeksi niin sitten Jumalakin antaa meille anteeksi. Jos me emme anna lähimmäisillemme anteeksi, niin Jumalakaan ei anna anteeksi meille. Vai kuulinko minä väärin? Aika hämmentävä kommentti, eikä asiaa saarnassa mitenkään selitetty, puhuttiin vain anteeksiantamisen merkityksestä. Olin tähän asti kuvitellut, että minun tehtäväni on antaa joillekin ihmisille anteeksi riippumatta siitä ansaitsevatko nämä ihmiset minun anteeksiantoani. Anteeksiantamisella ei ole minun nähdäkseni mitään tekemistä oikeudenmukaisuuden kanssa, vaan siinä on kysymys armosta, mikä kieltämättä on kova pala. Mutta Jumalako siis sitoisi anteeksiantonsa rajallisen vaivaisen ihmisen kykyyn antaa anteeksi lähimmäiselle? Paha nakki. Paha nakki.

Stinissen pohtii rukouksen esteitä ja mainitsee ensimmäisenä itsekeskeisyyden. Itsekeskeisyys voi olla tarpetonta huolehtimista, päiväunelmointia tai liiallista itseanalyysia. Tuo itseanalyysi ehkä on minulle suurin kompastuskivi, vaikka kyllä minä myös huolehdin aika paljon, erityisesti taloudellisista asioista koska olen niin taloudellisesti epävarmassa ammatissa. Stinissen kirjoittaa, että on kannustettavaa pyrkiä oppia tuntemaan itsensä, mutta itsetuntemukseen meitä ei johda ensisijassa oman sielunelämän huomioiminen, vaan se, että pysymme Jumalan katseen alla ja sallimme hänen nähdä meidät. Juuri hänen katseensa paljastaa meidän todellisuutemme, eikä sitä tarvitse pelätä koska Jumalan katse on täynnä rakkautta, eikä se pelkästään paljasta, vaan myös parantaa. Sitä vastoin se mitä itseanalyysi tuo esiin, johtaa usein katkeruuteen ja lannistumiseen. Mistä minulla sivumennen sanoen on runsaasti kokemusta. Jos itseanalyysi auttaisi eteenpäin, minun pitäisi olla jo pitkällä koska ihan lapsesta asti olen oppinut analysoimaan itseäni. No ehkä se oli välttämätöntä jotta pysyin edes jotenkin järjissäni siinä ympäristössä, mutta ei se minua parantanut. Stinissen varoittaa myös itsesäälistä, mikä on ollut minulle aika pysyvä olotila. Niin kauan kuin ihminen on kiinni itsesäälissä, hän ei saavuta Jumalaa. Ihminen saa tietenkin surra, mutta Jumalan rukoileminen kärsimyksen keskellä merkitsee jo kääntymistä pois itsesäälistä, se on liikettä kohti Jumalaa, kun rukoilemme, olemme valmiit auttamaan Jumalaa auttamaan meitä.